Tiedät sen vältellen
katseet kohtaa
Välähtää näinkö tää
eroon johtaa
Runokin kaunehin
kerran päättyy
Pisteen jälkeen
ei kerrottavaa
Loppu on lohduton
vaikka voisin
Hymyillen nähdä sen
tehdä toisin
Sanojen kylmeten
soivan kuulet
Enää lämpöä
niihin en saa
Sun vieraan olevan jo huomaan
On valhe moninkertainen
En ennen kuvaa pysty luomaan
On aika tuhonnut jo sen
Ehkä niin uskottiin
että riittää
onni tää elämää
voimme kiittää
Vaan kun puu lakastuu
teeskennellen
Siihen ei kukat puhkeakaan
Häviää aina pää
sateenkaaren
Tulva saa tasoittaa
onnen saaren
Jätän sun alistun
tähän tuskaan
Tarkoituskaan
ei jatkua muun
Kun meiltä harhakuvat haihtuu
Jää pelkkä keskinkertaisuus
Kuin ennen päivä
toiseen vaihtuu
Ei liene tilanteemme uus
Erottiin niinpä niin
minkä mahdoin
Unelmaa rakastaa
ehkä tahdoin
Eilinen entinen
kuvitelmaa
Pari suukkoa loistessa kuun
Uskotaan luotetaan
samaan harhaan
Sama tie samaan vie
ruusutarhaan
Totuus on armoton
vaikka koskee
Mitään muuta ei
mulle nyt jää