Aurinko kun päätti retken
siskoistaan jäi jälkeen hetken
päivänsäde viimeinen
Hämärä jo maille hiipi
päivänsäde kultasiipi
aikoi juuri lentää eestä sen
Kun menninkäisen pienen
näki vastaan tulevan
Se juuri oli noussut luolastaan
Kas menninkäinen
ennen päivän laskua ei voi
milloinkaan elää päällä maan
Katselivat toisiansa
Menninkäinen rinnassansa
tunsi kummaa leiskuntaa
Sanoi poltat silmiäni
mut en ole eläissäni
nähnyt mitään yhtä ihanaa
Ei haittaa vaikka loisteesi
mun sokeaksi saa
on pimeässä helppo taivaltaa
Jää luokseni
niin kotiluolaan
näytän sulle tien
ja sinut armaakseni vien
Säde vastas peikkokulta
pimeys vie hengen multa
enkä toivo kuolemaa
Pois mun täytyy heti mennä
ellen kohta valoon lennä
niin en hetkeäkään elää saa
Niin lähti kaunis päivänsäde
Mutta vieläkin
kun menninkäinen yksin tallustaa
Hän miettii miksi toinen
täällä valon lapsi on
ja toinen yötä rakastaa