Helmassa metsän
mustalaisvanhus
viettävi päivänsä köyhänä vaan
Soittonsa muinoin
riemulla kuultu
kaikilta jäänyt jo on unholaan
Taas kevät saapuu
Lintujen laulut
kertoo kuin jällehen nuortuvi maa
Soittajan sielussa tuska ja kaipuu
Vaimolleen silloin hän lausutuks' saa
Tänne mun viuluni tuokaa
Kevät mun rinnassa soi
Kaupunkiin tahdon mä käydä
Tänne en jäädä voi
Vielä mä tahtoisin koettaa
tunteeni tulkita nuo
Soittoni kaikki on mulle
Yksin se rauhan suo
kuolohonkin
lohtua tuo
Metsästä vanhus astuvi tielle
viulua kantaen kainalossaan
Heikko on jalka
horjuen astuu
Elpyvi tuoksusta kukkivan maan
Kaupunkiin vihdoin vaivoin hän ehtii
Rikkaitten linnat ne eessänsä on
Soittaja vanha ja kuuluisa muinoin
joutuvi muistojen hurmiohon
Anteeksi herrani suokaa
Kenties jo outo mä oon
Paljon mä soitellut täällä
iltainne riemuks oon
Vielä mä tahtoisin koettaa
Tunteeni tulkita nuo
Soittoni kaikki on mulle
Yksin se rauhan suo
kuolohonkin
lohtua luo
Kaikki on vaiti
Yksi vain huutaa
Mustalaisukkoa tarvita ei
Näättepä herrat
kun minä hälle
kyytiä näytän
Se lystiä hei
Vanhuksen poies huoneesta heittää
viittoen ilkkuen maantielle päin
Soittajan kuolleena vaimonsa löytää
Yölle hän itkevi huolensa näin
Ihmisten julmuus on suuri
Hänet se kuolohon vei
Viulunsa ainaaks on vaiti
Konsaan se vaiu ei
Varjohon metsikön tuonne
soittajan haudan he loi
Riemua soittonsa hälle
elämän iltaan soi
Riemua soi
kuolonkin toi